Teksti: Josephine Leask
Lähde: Tanssi 3/96
"Yksityisen telematiikan myötä jokainen katsoo olevansa ylennetty hypoteettisen koneen ohjaimiin ja eristetty täydelliseen suvereenisuuden tilaan äärettömän kaukana alkuperäisestä maailmastaan. Olemme toisin sanoen täysin samassa asemassa kuin avaruuslentäjä kapselissaann. Painovoimaton tila pakottaa hänet jatkuvaan lentoon kiertoradalla. Avaruuslentäjän on pidettävä yllä riittävää nopeutta tyhjyydessä, jotta hän välttäisi murskautumisen vasten alkuperäisplaneettaansa." (1)
Edellinen oli Jean Baudrillardin kuvaus 1990-luvusta, jota luonnehtii edistynyt teknologia ja sen eristävä vaikutus yhteiskuntaan. Klubikulttuuri voidaan bnnähdä tämän ajan mikrokosmoksena tai tyylinä, joka laajentaa ja muuttaa jo olemassa olevia koodeja.
Klubikulttuuri tuo polttopisteeseen ruumiin tekemällä siitä kulutuksen kohteen ja epäinhimillistämällä sen. Se tarjoaa ostettavaksi nautintoa, joka käy henkilökohtaisesta huvituksesta. Sitä luonnehtii tietoisuuden katoaminen, oman itsen hukuttaminen ja kommunikaatio keinotekoisten laitteiden, kuten teknnologian ja huumeiden välityksellä.
Klubeilla käyminen on matka, jonka tarkoitus johtaa sielulliseen tyhjiöön. Se on toimintaa, jossa yksilö osallistuu katoamisen ekstaasiin. Klubeilla kaikki etiketistä ympäristöön on suunniteltu nautintoa silmälläpitäen.
Ulkopuoliselle miljoonien nuorien viikonloppuhuvi saattaa näyttäytyä massakokemuksena, johon liittyy sosiaalista vuorovaikutusta.
Mutta itse asiassa kysymys on eräänlaisesta maailmasta, jossa pikemminkin luodaan yksinäinen erämaa ruumiin tuntemusten löytämiseksi.
Antonio Melechi onkin sanonut, että tanssilattia tarjoaa maagisen pinnan katoamisen rituaalille. (2)
Klubeilla käyminen on erittäin suosittua ja alan varsinaiset ekspertit suhtautuvat siihen erittäin vakavasti. Tanssiklubit ovat syrjäyttäneet kevyen sarjan discot luomalla ympäristön, jossa niin pukeutumisessa, tanssissa, huumeiden käytössä kuin käyttäytymisessäkin noudatetaan omia sääntöjä. Ääneen lausumattominakin ne sanelevat oikean asenteen ja tavat, jotka helpottavat hyväksytyksi tulemista. Lisäksi alan lehdet kertovat, miten siinä onnistua.
1990-luvun tanssiklubi ei ole paikka, jonne känniset työporukat kokoontuvat heilumaan Madonnan tahtiin tai jonne tullaan iskemään heilaa. Tanssiklubi on in-ihmisille, jotka haluavat olla tapahtumien keskipisteessä, ja fitness-tyypeille, jotka haluavat nauttia omasta ruumiistaan. Klubi-akti tapahtuu usein virkistävän huumeen ja house-musiikin avustuksella. Tykyttävän musiikin liikkeelle pieksemä kuntojumppa ilmaisee vähän muuta kuin rikasta fyysisyyttä.
Aivan kuten tanssimusiikki 1980-luvulta lähtien, on klubikulttuurikin tullu yhä suositummaksi. Apuna on korkea teknologia ja tietokoneella luotu äänimaisema. 1990-luvun teknoklubikulttuuri kehittyi viime vuosikymmenellä raveissa ja klubeilla soitetusta acid house -tanssimusiikista.
Aikaisemmin tanssityylit klubeilla liittyivät näytteilleasettumiseen ja miehisen katseen miellyttämiseen, kuten esimerkiksi jivessä ja break-tanssissa. Rave-tanssityylissä, jota on sanottu myös transsitanssiksi, ei edes pyritä olemaan katseen kohteena. Vaatteet palvelevat mukavuutta, eivät tyyliä. Ruumis on tehty epäseksuaaliseksi ja epäpersoonalliseksi sen liikkuessa näyttämisen tuolle puolen musiikillisen äänen kyberavaruudessa, jossa yritetään räjähtää sisäänpäin ja kadota näkyvistä. (3)
Tavallisesti elektronista ja sämplättyä ääniraitaa korostaa hypnoottisena toistuva biitti, joka tarjoaa ruumiille pääasialliset liikeärsykkeet.
Iskevät biitin käyttö on vuosien myötä vain lisääntynyt, ja sen avulla määritellään erilaisia house-musiikin tyylejä. Ratkaisevaa on biitin lyöntien määrä minuutissa. Nopein, hardcoreksi kutsuttu, voi sisältää 190 lyöntiä minuutissa. Myös ihmisäänen puuttuminen tuntuu edistävän inhimillisen subjektin katoamista. Acid house ylistää poptähden kuolemaa, ja tanssijakin katoaa äänen teknologisiin utukuviin.
Klubikokemuksessa ilmenee perusyksinäisyydestä huolimatta myös uudenlaista seurallisuutta. Klubikulttuurin oma huume, ekstaasi, tekee käyttäjästään autuaallisen iloisen, ja saa ihmisen ilmaisemaan tunteitaan avoimesti. Klubeilla tapahtuva kontaktinotto on usein luonteeltaan viatonta ja ei-seksuaalista: halailua ja hierontaa sekä veden ja tupakan jakamista.
Koska ekstaasi aiheuttaa kuivumisvaaran, on alkoholinn kulutus laskenut: ekstaasin käyttäjä juo vettä. Juopuneiden puuttum,inen onn näin hävittänyt klubeilta myös aggressiviisen käyttäytymisen. Ironista kyllä, ekstaasin yliannostuksen aiheuttamat kuolemat luokitellaan usein liiallisen vedenjuonnin aiheuttamiksi.
1990-luvulla dj:t alkoivat sekoittaa melodisempia ja sielukkaampia muotoja house-musiikkiin. Variaatioista syntyivät jungle, ambient, happy hardcore ja garage.
Kun Britanniassa marraskuussa 1994 hyväksyttiin laki, joka kieltää kaikki maaseudulla ja tyhjissä varastotiloissa pidetyt epäviralliset ravet, yhä useammat klubit pistivät pystyyn laillisia rave-tiloja. Omistajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja muuttivat klubejaan suuriksi kuluttajien valtakunniksi, joihin on korkea sisäänpääsymaksu, pidennetty aukioloaika ja muistoesineiden, t-paitojen, design-vesien, makeisten, meikkien ja asusteiden myyntiä. Näin myös narsismi ja muoti ovat tulleet osaksi tanssiklubikulttuuria.
Klubeilla pukeutumiskoodit vaihtelevat, mutta nykyisin reivaajatkin kiinnittävät vaatteisiin enemmän huomiota. Jotkut naiset pukeutuvat edelleen epämuodikkaisiin ja säkkimäisiin t-paitoihin ja hupullisiin svetareihin, mutta klubeilla elää myös typykkä-tyyli, johon kuuluvat niukat satiinileningit, bikinitopit, shorsit ja kiiltävät paksupohjaiset kengät.
Illan kuluessa vaatekerroksia vähennetään, minkä tähden alusvaatteiden täytyy olla huolellisesti valikoidut.
Enegisintä tanssia klubeilla esittää kauniiden ruumiiden prikaati, joka koostuu varsinaisista tyrkyistä, jotka ovat tarpeeksi itsevarmoja pöyhkeilläkseen ruumiillaan. Niille, jotka eivät ole yhtä hyvännäköisiä eivätkä itsevarmoja ruumiistaan, ekstaasi tarjoaa illusorisen kokemuksen kauniista ruumiista. Trimmattujen ruumiiden liikkeissä näkyy selkeästi vaikutteet kuntosaleilta, nyrkkeilystä, robotiikasta ja taistelulajeista, kuten myös muotiin liittyvä poseeraminen, johon kuuluu kulmikas ja jäykkä liike- ja elekieli ja veistoksenomaiset asennot.
Tämän tyyppinen tanssi vaatii jatkuvasti virikkeitä pysyäkseen käynnissä, joten klubeilla on korokkeita, joilla antautuneet tanssin johtajat esiintyvät. Vaikka jotkut haluavat tulla huomatuiksi, suurin osa klubeilla kävijöistä on kuitenkin syventynyt oman liikunnalliseen nautintoonsa.
Klubien sisustus vaikuttaa osaltaan ruumis kapselissa -kokemuksen syntyyn. Suurimmat klubit ovat valtavia makasiineja tai tehtaita, joiden erilaisissa huoneissa tarjotaan vastakohtaisia elämyksiä illan eri vaiheissa. Tyypillinen nautinnon labyrintti voi sisältää valoisan vastaanottotilan baareineen ja yhden päälavoista. Yläkerrassa sijaitsee pienempi, pimeämpi ja intiimpimpi jäähdyttelyhuone, joka on sisustettu sohvin ja tuolein. Tässä huoneessa ihmisillä on mahdollisuus levätä tai tulla alas ekstaasipilvestä ftaktaalivideoita tai filmejä katsellen.
Myöhään illalla voidaan vielä avata viimeistä maailmasta pakoa varten valtava tanssihalli, jossa tanssija uppoaa ruumiiseensa hyläten itseyden tunteen yksinäisen ekstaasin tunteen hyväksi.
Klubeilla käymisen masentavin puoli on räikeäänn päivänvaloon astuminen aamukuuden-seitsemän aikoihin. Hien kyllästämän ja väsymyksen raastaman ruumiinn täytyykin vielä sopeutua luonnolliseen valoon sekä lämpötilan ja äänenvoimakkuuden muutokseen.
Klubikulttuurin suosiolla näyttäisi olevan yhteys esitettävään tanssiin, korostavathan ne molemmat sen jännityksestä vapautunutta ja maksimaaliseen liikekokemukseen valmista ruumista.
Jännite populaari- ja massakulttuurin tanssityylien ja esittävän tanssin välillä on edelleen olemassa, vaikka gay-kulttuurista peräisin olevat camp-tyyliset teatteriesitykset ovat joillakin klubeilla tavallisia. Jotkut brittikoreografit kuten esimerkiksi Wayne MacGregor ovat lainanneet teknomiljööstä musiikkia, valoa ja pukuja, mutta liike ja sen olemus ovat jääneet vielä tavoittamatta.
Klubitanssi on muodoltaan liian tyhjää sekä luottaa liikaa huumeisiin ja musiikkiin, jotta sen voisi irrottaa kontekstistaan.
Taide- ja tanssitapahtuma on yritetty yhdistää, mutta se ei ole helppoa, koska teknoklubeilla käyminen ei ole niinkään esiintymistä kuin osallistumista. Klubimaailmassa ei spektaakkeleita huomata. Klubitunnelma on mahdollinen vain, jos valtava määrä ihmisiä tanssii, musiikki on kovaäänistä ja kaikkialle tunkeutuvaa ja käytössä on euforisia huumeita.
Klubikulttuuri leviää ja siitä kirjoitetaan paljon, mutta monille jotka eivät kuulu rave-sukupolveen, touhu pysyy ikuisesti omassa kuplassaan. Ulkopuoliselle se jää vieraaksi kyberajan ilmiöiksi.
Antonio Melechi vakuuttaa ei-rave-sukupolvelle, että teknoklubikulttuuri on vain erilaista nautintoa: Uudessa alakulttuurissa seksin, halun ja romantiikan traditio onn siirtynyt erilaiselle mielihyvän tasolle, kyberavaruuden nautinnoksi. (5)
Josephine Leask on freelance-esiintyj{ ja kirjoittaja, joka opiskelee MA-tutkintoa Lontoossa.
(1.) Baudrillard, J. (1987): The Ecstasy of Communications, Semiotext(e); Foreign Agents Series, Auto Media, New York, 1998. 4. ibid. Baudrillard-suomennokset Panu Minkkisen ranskankielisest{ alkuteoksesta L'autre par luimeme. Habilitation, suom. Ekstaasi ja rivous; Gaudeamus.
(2.) (3.) (5.) Melechi, Antonio: The Ecstasy of Disappearance in Rave Off, ed. Steve Redhead, Avebury, 1995.
DTJ:n numerossa 4 Spring ilmestyneen artikkelin on englannin kielestä lyhentäen suomentanut Maritta Vento.